Niinhän siinä kävi. Kati 20 vee jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Sairaslomaa tulee vuosi täyteen huhtikuussa ja seuraava vaihtoehto oli sitten työkyvyttömyyseläke. Tietenkinhän olisin voinut kokeilla työelämää tai opiskelua, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt ei todellakaan kanna kiirehtiä ja tehdä turhia hätiköintejä, vaikka selkeää etenemistä ja toipumista on tapahtunut.

On kyllä jotenkin niin epäuskoinen olo. En olisi vielä vuosi sitten arvannut, että olisin hyvinkin pian työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi... Tokihan sairasloman ensimmäinen puoli vuotinen meni puhtaasti käsieni vuoksi ja masennuksen puhkeaminen oli vain jatkoa sille, mutta kuitenkin.

Jotenkin viimeaikoina, kun oireet ovat olleet hieman helpommat, on tullut mietittyä ehkä vähän liikaakin tätä omaa elämää. Sitä vain miettii, että onko lapsuudessa tapahtuneet asiat edes totta. Onko kaikki kuvitelmaa. Olenko oikeasti niin mielisairas, että vain kuvittelen kaikki traumaattiset tapahtumat. Mutta ei, en minä ole. Ne on totisinta totta. Mutta silti.

Tuntuu, että olen aivan hukassa. En enää tiedä kuka olen. Mistä tulen. Minne menen. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Nyt on aika tutkia itseä, omaa menneisyyttä ja rahkeita tulevaisuuteen. Kuitenkin sitä on vain niin hukassa. Oma pieni, tällä hetkellä jokseenkin hyvinkin sairas, mieli kehittelee omia ajatuksia ja kuvitelmia, joilla vain pahentaa oloa.

Unet ja todellisuus kulkevat niin voimakkaasti käsikädessä, ettei aina oikeasti tiedä, että mikä on unta ja mikä on totta. Siksipä kai se oma menneisyyskin tuntuu niin epätodelliselta. Koska oikeasti se menneisyys on epätodellista. Ei sellasia asioita voi tapahtua eikä niitä voi ohittaa siten, kuten minun on lapsena täytynyt ohittaa.

Oireet ovat tosiaan onneksi helpottaneet. Lääkitys on saatu aika hyväksi ja helpottavaksi. Mielellä on tilaa myllertää. Terapian kannalta se on hyvä asia, mutta oman voinnin kanssa se ei aina ole niin hyvä asia.

Ehkä vielä on toivoa.