Minä ajattelen. Liikaa. Minä ajattelen liikaa. Ajattelen. Liikaa. Liikaa. Liikaa. LIIKAA.

 

Milloin minä opin ymmärtämään, että minun ei tarvitse elää kuin tässä hetkessä? Minun ei tarvitse kuin jaksaa tämä hetki. Tämä päivä. Tämä tunti. Tämä minuutti.

Minun ei tarvitse jaksaa miettiä sitä mitä kuukauden päästä tapahtuu. Minun ei tarvitse jaksaa edes huomista. Vain tämä hetki.

Siltikin. Minä ajattelen huomista. Minä ajattelen tulevaa tammikuuta. Ensi kesää. Ja minä pelkään. Ja ahdistun. Ja pelkään ahdistuvani.

 

Elänkö enää itselleni? Alanko taas elää muiden odotusten kautta? 

 

Palveleeko sairasloma minua odotetulla tavalla? Tahdonko jo palata normaaliin elämään? Jaksanko normaalia arkea ja rutiineja? Kestänkö sen pettymyksen, jos en jaksakaan? Pystynkö myöntämään itselleni etten jaksa? Etten olekaan kunnossa?

 

Loppuuko tämä jossittelu koskaan? 

 

Itkin lähes koko terapiakäynnin. En edes tiedä miksi. Ehkä kaikki vain kävi lopulta sietämättömäksi ja kestämättömäksi.