Koita sinnitellä - siinä isän lohdutuksen sanat siskon romahduksen hetkellä.

 

Sitäkö tämä elämä todella on? Sekö tämän elämän tarkoitus on? Sitähän tämä nimenomaan on. Sinnittelyä. Yrittämistä. Huomiseen laahustamista raskas taakka selässä. Mutta ei isä sitä tajua. Ei se sitä ymmärrä. Ei se ole edes ottanut yhteyttä, vaikka sisko kertoi minun masennuksesta ja terapiastani. Ei mitään reaktiota.

 

Viimeinen kuukausi on ollut täynnä ahdistusta, ahdistusta ja ahdistusta. Eikä ainoastaan omaa, myös siskon.

Tämä ahdistus on sitä pahemmanlaatuista, sitä epämääräistä ahdistusta. Sille ei ole selvää syytä. Sille ei ole selvää asiaa, josta se johtuisi tai josta se syntyisi.

Ahdistus on välillä niin suurta, etten tiedä kestänkö huomiseen. Puristaa. Tuntuu, että joku liiskaa alleen.

Pelottaa. Huominen. Tuleva viikko. Mikon armeijaan lähtö. Koko elämä.

 

Sitä luulee menneensä kohti parempaa ja sitten sitä taas huomaa, että elämä on sitä samaa paskaa. Sitä sinnittelyä.

 

Milloin tämä muuttuu paremmaksi? Milloin minun on helpompi olla? 

 

Pää on taas täynnä ajatuksia, mutta niitä ei saa purettua ulos. Siellä on liikaa tavaraa, jolle ei ole purku keinoa.  Kun edes itku helpottaisi. Mutta ei se helpota.