Hämmentävä päivä. Hämmentävä käynti lääkärillä.

Sitä elää jossakin omassa pienessä todellisuudessa. Todellisuudessa, jossa masennus- ja paniikkioireet ovat normaaleja. Osa elämää, osa tavallisen, terveen ihmisen arkea.

Sitten tulee lääkäri ja sanoo, että tuo on kaikkea muuta kuin normaalia. Sinä olet kaikkea muuta kuin työkuntoinen.

Kuinka sitä oikeasti oppisi seisahtumaan hetkeksi, tarkastelemaan kuluneita päiviä ja ymmärtämään sen, että minä en ole terve? Minun ei edes tarvitsisi olla, mutta minä vaadin sitä itseltäni.

 

Minä piiskaan itseäni, koska olen huono ihminen. Olen heikko ihminen. Olen epäonnistunut.

 

Kuitenkin kaikki sanovat, että tämä on sallittua. Jo lääkäri sanoi, että voisinko opetella asettamaan itselleni pieniä tavotteita. Tavoitteita, että selviän päivästä kerrallaan. Sopisin ehkä viikon päähän jonkun mielekkään tapahtuman.

Pieniä asioita. Pieniä askelia. Minun ei tarvitse miettiä vielä töihin menoa. Minun ei tarvitse miettiä vielä tulevaisuutta.

Tai pitää minun miettiä tulevaisuutta. Minun täytyy ymmärtää, että kukaan ei osaa ennustaa sitä miten aktiivinen terapia tulee vaikuttamaan minun olooni. Minun psyyke voi romuttua entisestään. Minun henkisen hyvinvointini hoitamisesta tulee minun päivätyöni.

 

Koska minä tiedän, että olen terve? Että elämäni on normaalia? Kun on jo elänyt vuosia erilaisen vaiettujen tunteiden ja oireiden kanssa.

 

Lääkitystä nostettiin. Parin kuukauden päästä kontrolli, jolloin tarkistetaan, että toimiiko suurempi annos vai kokeillaanko eri lääkettä.