Niin. Kuinka usein yhden elämän aikana voi kohdata sen kysymyksen, että kuka minä OIKEASTI olen. Mistä minä OIKEASTI tulen. Ja mitähän elämäni OIKEASTI tulee olemaan.

Hetken jo ajattelin päässeeni johonkin parempaan vaiheeseen, mutta tietenkin se oli harhaa. Tietenkin tulee jotain, joka romuttaa kaikki luulot. Nimenomaan luulot. En enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Sitä aina välillä tekee asennemuutoksen. Ajattelee, että nyt elän vain tätä hetkeä, tätä päivää. En mieti menneitä, en murehdi tulevaa. Hetken se auttaa ja hetken se kestää. Sitten kaikki romuttuu taas, keinolla tai toisella.

Mieli on valmis luovuttamaan. Tuntuu, ettei jaksa enää taistella yhtään. Tuntuu, ettei jaksa enää edes yrittää selvittää asioita, tunteita ja menneitä. Hetken aikaa mietin jo terapiankin lopettamista. En vain jaksa enää kohdata tunteita ja oloja. En jaksa elää tällaista elämää. En jaksa olla sairaslomalla ja hoitaa itseäni. Kuitenkin tiedän, etten jaksaisi olla töissä tai koulussakaan. Tiedän, että tämä on parasta minulle.

Mutta tämä elämä ei ole paras minulle..

Ehkä tämä itku on parempi kuin se pitkään jatkunut turtuneisuus ja puutuneisuus, jolloin tunteita ei ole ollut lainkaan...