Niin, mene vaan, minä jään, en pysty selittämään.

Ja kuitenkin jossain on maa,

jossa sinua odotetaan

Montako elämää

meil' on vielä jäljellä, niin.

Mene vaan, minä jään.

Selvisin viikonlopusta. Nyt pitäisi selvitä tästä viikosta. Edes tästä päivästä.

Pää ja mieli on tyhjä. Ajatukset lipuu ohi. Päivät lipuu ohi. Elämä tuntuu lipuvan ohi ja tuntuu, etten saa siitä enää lainkaan kiinni.

Jotenkin sitä taas miettii elämää ja kuolemaa. Ja elämää kuoleman jälkeen. Onko sitä oikeasti olemassa? Päästäänkö me oikeasti joku päivä niiden jo poismenneiden luokse? Entäpä, jos uskominen ja toivominen ja odottaminen onkin täysin turhaa? Entäpä, jos kaikki oikeasti päättyy joku päivä?

 

Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että entäpä, jos nämä tunteet ja tuntemukset eivät katoakaan. Jos loppuelämä onkin yhtä turraa olotilaa. Jos en enää koskaan voi elää normaalin ihmisen elämää. Normaalia arkea. Etenemään elämässäni.

Ehkä sitä ei pitäisi ajatella, mutta sitä ajattelee kuitenkin. Pitäisi vain keskittyä tähän hetkeen, ei tulevaisuuteen. Ei edes huomiseen. Mutta silti...

 

 

Outoa. Olen tottunut elämään viikot ilman Mikkoa, mutta illat ja yöt tuottaa vaikeuksia. Illalla välttelen viimeiseen asti petiin menoa, uni ei tule ja jokainen rasahdus ja ääni saa sydämen pamppaamaan vauhkona. Pelottaa ja ahdistaa. Eilen tuli kamala muistutus siitä, että tammikuussa Mikko lähtee armeijaan ja sitten asiat on taas astetta vaikeampia. Melkein toivon, että enemmän rahallisesti kuin henkisesti.

 

En halua, en halua, en halua.