Niinhän siinä kävi. Kati 20 vee jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Sairaslomaa tulee vuosi täyteen huhtikuussa ja seuraava vaihtoehto oli sitten työkyvyttömyyseläke. Tietenkinhän olisin voinut kokeilla työelämää tai opiskelua, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt ei todellakaan kanna kiirehtiä ja tehdä turhia hätiköintejä, vaikka selkeää etenemistä ja toipumista on tapahtunut.

On kyllä jotenkin niin epäuskoinen olo. En olisi vielä vuosi sitten arvannut, että olisin hyvinkin pian työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi... Tokihan sairasloman ensimmäinen puoli vuotinen meni puhtaasti käsieni vuoksi ja masennuksen puhkeaminen oli vain jatkoa sille, mutta kuitenkin.

Jotenkin viimeaikoina, kun oireet ovat olleet hieman helpommat, on tullut mietittyä ehkä vähän liikaakin tätä omaa elämää. Sitä vain miettii, että onko lapsuudessa tapahtuneet asiat edes totta. Onko kaikki kuvitelmaa. Olenko oikeasti niin mielisairas, että vain kuvittelen kaikki traumaattiset tapahtumat. Mutta ei, en minä ole. Ne on totisinta totta. Mutta silti.

Tuntuu, että olen aivan hukassa. En enää tiedä kuka olen. Mistä tulen. Minne menen. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Nyt on aika tutkia itseä, omaa menneisyyttä ja rahkeita tulevaisuuteen. Kuitenkin sitä on vain niin hukassa. Oma pieni, tällä hetkellä jokseenkin hyvinkin sairas, mieli kehittelee omia ajatuksia ja kuvitelmia, joilla vain pahentaa oloa.

Unet ja todellisuus kulkevat niin voimakkaasti käsikädessä, ettei aina oikeasti tiedä, että mikä on unta ja mikä on totta. Siksipä kai se oma menneisyyskin tuntuu niin epätodelliselta. Koska oikeasti se menneisyys on epätodellista. Ei sellasia asioita voi tapahtua eikä niitä voi ohittaa siten, kuten minun on lapsena täytynyt ohittaa.

Oireet ovat tosiaan onneksi helpottaneet. Lääkitys on saatu aika hyväksi ja helpottavaksi. Mielellä on tilaa myllertää. Terapian kannalta se on hyvä asia, mutta oman voinnin kanssa se ei aina ole niin hyvä asia.

Ehkä vielä on toivoa.

Nyt on ollut pidemmän aikaa hyvä jakso. Siksi kai blogikin on elänyt hiljaiseloa.

Pikkuhiljaa alan oppia elämään päivän kerrallaan. Turhaa murehtia huomista, koska ikinä ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu. Turhaa tehdä pidemmän tähtäimen suunnitelmia, koska ei voi tietää millainen päivä edes huomenna on.

Olen löytänyt vihdoinkin innostukseni ompelemiseen ja saan siitä todellista tyydytystä ja iloa. Olen antanut itselleni luvan onnistua ja iloita onnistumisesta. Minä jopa itse kehun itseäni ja tuotoksiani! Eikä siinä ole mitään väärää. On jotenkin niin ihana nähdä, että itsellä on vielä luovuutta ja mielikuvitusta suunnitella asioita ja vaatteita ja niiden toteutuskin onnistuu. Tietenkin välillä tulee epäonnistumisia ja tekee mieli heittää kaikella vesilintua, mutta toistaiseksi olen jaksanut vielä löytää aina halua ja tahtoa yrittää uudelleen.

Lisäksi olen löytänyt toisenkin, aivan uuden asian, josta jaksan innostua ja johon jaksan panostautua. Hiusteni hoito. Hiukset on olleet minulle aina tärkein osa ulkonäköäni ja olen viimeiset puoli vuotta laiminlyönyt niitä täysin. Hiukset ovat olleet kuivaa korppua ja kaiken laiskuuden keskellä leikkasin viisitoista senttiä pituutta pois, koska koin latvojen hoitamisen epätoivoiseksi ja turhaksi.

Mutta olin siinä pahasti väärässä. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja lukien erilaisia keskustelu- ja arvostelupalstoja erilaisten hiustenhoitotuotteiden osalta. Ja olen oppinut, että muutamalla hyvällä tuotteella tämän tukan saa oikeasti hyvään kuntoon. Tutkin "kosmetiikkalaatikkoani" ja löysin sieltä 18 shampoo- ja hoitoainepurkkia, osa samoja, osa erilaisia. Suurin osa mömmöistä oli yhtä tyhjän kanssa. Nyt kaapista löytyy kolmea erilaista shampoota ja hoitoainetta, osa hätävarana, osa käytössä. Ostin elämäni ensimmäisen TIGIn shampoon ja hoitoaineen pitkän tutkinnan ja harkinnan seurauksena, ja olen todella tyytyväinen. Jo ensimmäisellä pesukerralla tämä luonnonkiharainen, kuiva pörröpallo selvittyi ja hiuksista tuli ihanan pehmeä ja sileät.

Koita sinnitellä - siinä isän lohdutuksen sanat siskon romahduksen hetkellä.

Sitäkö tämä elämä todella on? Sekö tämän elämän tarkoitus on? Sitähän tämä nimenomaan on. Sinnittelyä. Yrittämistä. Huomiseen laahustamista raskas taakka selässä. Mutta ei isä sitä tajua. Ei se sitä ymmärrä. Ei se ole edes ottanut yhteyttä, vaikka sisko kertoi minun masennuksesta ja terapiastani. Ei mitään reaktiota.

Viimeinen kuukausi on ollut täynnä ahdistusta, ahdistusta ja ahdistusta. Eikä ainoastaan omaa, myös siskon.

Tämä ahdistus on sitä pahemmanlaatuista, sitä epämääräistä ahdistusta. Sille ei ole selvää syytä. Sille ei ole selvää asiaa, josta se johtuisi tai josta se syntyisi.

Ahdistus on välillä niin suurta, etten tiedä kestänkö huomiseen. Puristaa. Tuntuu, että joku liiskaa alleen.

Pelottaa. Huominen. Tuleva viikko. Mikon armeijaan lähtö. Koko elämä.

Sitä luulee menneensä kohti parempaa ja sitten sitä taas huomaa, että elämä on sitä samaa paskaa. Sitä sinnittelyä.

Milloin tämä muuttuu paremmaksi? Milloin minun on helpompi olla? 

Pää on taas täynnä ajatuksia, mutta niitä ei saa purettua ulos. Siellä on liikaa tavaraa, jolle ei ole purku keinoa.  Kun edes itku helpottaisi. Mutta ei se helpota.

Nyt se lukee sitten papereissakin. 

Vaikea masennus.

Toivottavasti tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Hämmentävä päivä. Hämmentävä käynti lääkärillä.

Sitä elää jossakin omassa pienessä todellisuudessa. Todellisuudessa, jossa masennus- ja paniikkioireet ovat normaaleja. Osa elämää, osa tavallisen, terveen ihmisen arkea.

Sitten tulee lääkäri ja sanoo, että tuo on kaikkea muuta kuin normaalia. Sinä olet kaikkea muuta kuin työkuntoinen.

Kuinka sitä oikeasti oppisi seisahtumaan hetkeksi, tarkastelemaan kuluneita päiviä ja ymmärtämään sen, että minä en ole terve? Minun ei edes tarvitsisi olla, mutta minä vaadin sitä itseltäni.

Minä piiskaan itseäni, koska olen huono ihminen. Olen heikko ihminen. Olen epäonnistunut.

Kuitenkin kaikki sanovat, että tämä on sallittua. Jo lääkäri sanoi, että voisinko opetella asettamaan itselleni pieniä tavotteita. Tavoitteita, että selviän päivästä kerrallaan. Sopisin ehkä viikon päähän jonkun mielekkään tapahtuman.

Pieniä asioita. Pieniä askelia. Minun ei tarvitse miettiä vielä töihin menoa. Minun ei tarvitse miettiä vielä tulevaisuutta.

Tai pitää minun miettiä tulevaisuutta. Minun täytyy ymmärtää, että kukaan ei osaa ennustaa sitä miten aktiivinen terapia tulee vaikuttamaan minun olooni. Minun psyyke voi romuttua entisestään. Minun henkisen hyvinvointini hoitamisesta tulee minun päivätyöni.

Koska minä tiedän, että olen terve? Että elämäni on normaalia? Kun on jo elänyt vuosia erilaisen vaiettujen tunteiden ja oireiden kanssa.

Lääkitystä nostettiin. Parin kuukauden päästä kontrolli, jolloin tarkistetaan, että toimiiko suurempi annos vai kokeillaanko eri lääkettä.

Minä ajattelen. Liikaa. Minä ajattelen liikaa. Ajattelen. Liikaa. Liikaa. Liikaa. LIIKAA.

Milloin minä opin ymmärtämään, että minun ei tarvitse elää kuin tässä hetkessä? Minun ei tarvitse kuin jaksaa tämä hetki. Tämä päivä. Tämä tunti. Tämä minuutti.

Minun ei tarvitse jaksaa miettiä sitä mitä kuukauden päästä tapahtuu. Minun ei tarvitse jaksaa edes huomista. Vain tämä hetki.

Siltikin. Minä ajattelen huomista. Minä ajattelen tulevaa tammikuuta. Ensi kesää. Ja minä pelkään. Ja ahdistun. Ja pelkään ahdistuvani.

Elänkö enää itselleni? Alanko taas elää muiden odotusten kautta? 

Palveleeko sairasloma minua odotetulla tavalla? Tahdonko jo palata normaaliin elämään? Jaksanko normaalia arkea ja rutiineja? Kestänkö sen pettymyksen, jos en jaksakaan? Pystynkö myöntämään itselleni etten jaksa? Etten olekaan kunnossa?

Loppuuko tämä jossittelu koskaan? 

Itkin lähes koko terapiakäynnin. En edes tiedä miksi. Ehkä kaikki vain kävi lopulta sietämättömäksi ja kestämättömäksi.

Niin. Kuinka usein yhden elämän aikana voi kohdata sen kysymyksen, että kuka minä OIKEASTI olen. Mistä minä OIKEASTI tulen. Ja mitähän elämäni OIKEASTI tulee olemaan.

Hetken jo ajattelin päässeeni johonkin parempaan vaiheeseen, mutta tietenkin se oli harhaa. Tietenkin tulee jotain, joka romuttaa kaikki luulot. Nimenomaan luulot. En enää tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Sitä aina välillä tekee asennemuutoksen. Ajattelee, että nyt elän vain tätä hetkeä, tätä päivää. En mieti menneitä, en murehdi tulevaa. Hetken se auttaa ja hetken se kestää. Sitten kaikki romuttuu taas, keinolla tai toisella.

Mieli on valmis luovuttamaan. Tuntuu, ettei jaksa enää taistella yhtään. Tuntuu, ettei jaksa enää edes yrittää selvittää asioita, tunteita ja menneitä. Hetken aikaa mietin jo terapiankin lopettamista. En vain jaksa enää kohdata tunteita ja oloja. En jaksa elää tällaista elämää. En jaksa olla sairaslomalla ja hoitaa itseäni. Kuitenkin tiedän, etten jaksaisi olla töissä tai koulussakaan. Tiedän, että tämä on parasta minulle.

Mutta tämä elämä ei ole paras minulle..

Ehkä tämä itku on parempi kuin se pitkään jatkunut turtuneisuus ja puutuneisuus, jolloin tunteita ei ole ollut lainkaan...

Niin. Tänään on hyvä päivä. Mieli on ollut suhteellisen korkealla koko päivän. Huomaan hyräileväni ja lauleskelevani. Olen koko päivän jaksanut touhuilla jotain. Neuloin Gekon äidille pipon, jonka tämä oli minulta "tilannut." Tiskasin, siivoilin ja jaksoin laittaa ruokaakin perunoiden kuorimisesta alkaen itse!

Olen touhuillut kanien kanssa monta tuntia ja olen niin rakastunut noihin löllisköihin. <3 Ja kuten arvata saattaa, kuume nostaa jälleen päätään... Onneksi järki pysyy mukana, eikä tule mitään hetken mielijohteesta tehtyjä päätöksiä tai hankintoja. Talo olisi varmaan täynnä karvapalloja, jos ottaisin eläimiä aina, kun kuume iskee.

Eilinenkin oli hyvä päivä.  Gekon äiti ja pikkuveli tulivat yllätysvierailulle ja se vierailu oli erittäin piristävä. Illalla kyllä huomasin olevani erittäin väsynyt, varmaan kaiken sosiaalisen kanssakäymisen ja muutamissa kaupoissa pyörimisen johdosta.

...Hahtuvaisia unelmia...

Neuleinnostus on taas todella voimakasta, mutta en tiedä mitä kaikkea tekisi. Tai tietäisin mitä tehdä, mutta se vaatisi lankojen hankkimista, ja minä en nyt halua hankkia mitään "turhaa" ja "ylimääräistä", en etenkään lankoja, joita tämä talous pursuu jo. Täytyy siis tyytyä kaapin sisältöön ja tuhota sieltä varastoituja lankoja. Onneksi kuitenkin aina ilmaantuu näitä "tilaustöitä", kuten nytkin tuon Gekon äidin tilaus, joihin saa purkaa innostusta eikä lopputulos jää kaappeihin ja hyllyihin pyörimään! Olen kyllä yrittänyt käyttää ahkerasti kaikkia pipoja ja lapasia, joita olen tehnyt tämän syksyn aikana.

Pakkasia odotellessa.

Niin, mene vaan, minä jään, en pysty selittämään.

Ja kuitenkin jossain on maa,

jossa sinua odotetaan

Montako elämää

meil' on vielä jäljellä, niin.

Mene vaan, minä jään.

Selvisin viikonlopusta. Nyt pitäisi selvitä tästä viikosta. Edes tästä päivästä.

Pää ja mieli on tyhjä. Ajatukset lipuu ohi. Päivät lipuu ohi. Elämä tuntuu lipuvan ohi ja tuntuu, etten saa siitä enää lainkaan kiinni.

Jotenkin sitä taas miettii elämää ja kuolemaa. Ja elämää kuoleman jälkeen. Onko sitä oikeasti olemassa? Päästäänkö me oikeasti joku päivä niiden jo poismenneiden luokse? Entäpä, jos uskominen ja toivominen ja odottaminen onkin täysin turhaa? Entäpä, jos kaikki oikeasti päättyy joku päivä?

Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa, että entäpä, jos nämä tunteet ja tuntemukset eivät katoakaan. Jos loppuelämä onkin yhtä turraa olotilaa. Jos en enää koskaan voi elää normaalin ihmisen elämää. Normaalia arkea. Etenemään elämässäni.

Ehkä sitä ei pitäisi ajatella, mutta sitä ajattelee kuitenkin. Pitäisi vain keskittyä tähän hetkeen, ei tulevaisuuteen. Ei edes huomiseen. Mutta silti...

Outoa. Olen tottunut elämään viikot ilman Mikkoa, mutta illat ja yöt tuottaa vaikeuksia. Illalla välttelen viimeiseen asti petiin menoa, uni ei tule ja jokainen rasahdus ja ääni saa sydämen pamppaamaan vauhkona. Pelottaa ja ahdistaa. Eilen tuli kamala muistutus siitä, että tammikuussa Mikko lähtee armeijaan ja sitten asiat on taas astetta vaikeampia. Melkein toivon, että enemmän rahallisesti kuin henkisesti.

En halua, en halua, en halua.

Toivottavasti tämä ei voi olla todellista. Toivottavasti tämä on vain pahaa unta ja herään tähän säpsähtäen ja lopulta nauran koko hirveydelle. - Mutta niin ei tapahdu.

Kela vittuilee päin naamaa, enkä enää tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Oikein soittivat, että laittavat tulemaan rahaa, koska ainoat tuloni ovat Kelasta. Ja miten käy? Minun tililleni tipahtaa 42 euroa ja sillä eletään ensi kuukauden loppupuolelle! Pitäisikö nyt itkeä vai nauraa? Minun oletetaan elävän kolme kuukautta 42 eurolla.  Tämä on aivan uskomatonta.

Gekolle nauroin tuossa, että maksaisinkohan tuolla 42 eurolla 89 euroa maksaneen leikkauslaskun vai 60 euroa tk:n vuosimaksuja...

Joku raja ylittyi kyllä taas. En todellakaan tiedä mitä tuntea. Ahdistaa, itkettää, raivostuttaa, mutta silti naurattaa. Tuntuu vain siltä, että elämän voisi pistää kokonaan perseilyksi ja antaa kaikkien asioiden kusta kerralla, kun ne nyt ovat alkaneet kusta.

Huomenna ei ainakaan ole yhtään parempi päivä. Huomenna on hautajaiset. Huominen on pelottava.