Niinhän siinä kävi. Kati 20 vee jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Sairaslomaa tulee vuosi täyteen huhtikuussa ja seuraava vaihtoehto oli sitten työkyvyttömyyseläke. Tietenkinhän olisin voinut kokeilla työelämää tai opiskelua, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt ei todellakaan kanna kiirehtiä ja tehdä turhia hätiköintejä, vaikka selkeää etenemistä ja toipumista on tapahtunut.

On kyllä jotenkin niin epäuskoinen olo. En olisi vielä vuosi sitten arvannut, että olisin hyvinkin pian työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi... Tokihan sairasloman ensimmäinen puoli vuotinen meni puhtaasti käsieni vuoksi ja masennuksen puhkeaminen oli vain jatkoa sille, mutta kuitenkin.

 

Jotenkin viimeaikoina, kun oireet ovat olleet hieman helpommat, on tullut mietittyä ehkä vähän liikaakin tätä omaa elämää. Sitä vain miettii, että onko lapsuudessa tapahtuneet asiat edes totta. Onko kaikki kuvitelmaa. Olenko oikeasti niin mielisairas, että vain kuvittelen kaikki traumaattiset tapahtumat. Mutta ei, en minä ole. Ne on totisinta totta. Mutta silti.

Tuntuu, että olen aivan hukassa. En enää tiedä kuka olen. Mistä tulen. Minne menen. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Nyt on aika tutkia itseä, omaa menneisyyttä ja rahkeita tulevaisuuteen. Kuitenkin sitä on vain niin hukassa. Oma pieni, tällä hetkellä jokseenkin hyvinkin sairas, mieli kehittelee omia ajatuksia ja kuvitelmia, joilla vain pahentaa oloa.

Unet ja todellisuus kulkevat niin voimakkaasti käsikädessä, ettei aina oikeasti tiedä, että mikä on unta ja mikä on totta. Siksipä kai se oma menneisyyskin tuntuu niin epätodelliselta. Koska oikeasti se menneisyys on epätodellista. Ei sellasia asioita voi tapahtua eikä niitä voi ohittaa siten, kuten minun on lapsena täytynyt ohittaa.

 

Oireet ovat tosiaan onneksi helpottaneet. Lääkitys on saatu aika hyväksi ja helpottavaksi. Mielellä on tilaa myllertää. Terapian kannalta se on hyvä asia, mutta oman voinnin kanssa se ei aina ole niin hyvä asia.

Ehkä vielä on toivoa.

Nyt on ollut pidemmän aikaa hyvä jakso. Siksi kai blogikin on elänyt hiljaiseloa.

 

Pikkuhiljaa alan oppia elämään päivän kerrallaan. Turhaa murehtia huomista, koska ikinä ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu. Turhaa tehdä pidemmän tähtäimen suunnitelmia, koska ei voi tietää millainen päivä edes huomenna on.

 

Olen löytänyt vihdoinkin innostukseni ompelemiseen ja saan siitä todellista tyydytystä ja iloa. Olen antanut itselleni luvan onnistua ja iloita onnistumisesta. Minä jopa itse kehun itseäni ja tuotoksiani! Eikä siinä ole mitään väärää. On jotenkin niin ihana nähdä, että itsellä on vielä luovuutta ja mielikuvitusta suunnitella asioita ja vaatteita ja niiden toteutuskin onnistuu. Tietenkin välillä tulee epäonnistumisia ja tekee mieli heittää kaikella vesilintua, mutta toistaiseksi olen jaksanut vielä löytää aina halua ja tahtoa yrittää uudelleen.

 

 

Lisäksi olen löytänyt toisenkin, aivan uuden asian, josta jaksan innostua ja johon jaksan panostautua. Hiusteni hoito. Hiukset on olleet minulle aina tärkein osa ulkonäköäni ja olen viimeiset puoli vuotta laiminlyönyt niitä täysin. Hiukset ovat olleet kuivaa korppua ja kaiken laiskuuden keskellä leikkasin viisitoista senttiä pituutta pois, koska koin latvojen hoitamisen epätoivoiseksi ja turhaksi.

Mutta olin siinä pahasti väärässä. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja lukien erilaisia keskustelu- ja arvostelupalstoja erilaisten hiustenhoitotuotteiden osalta. Ja olen oppinut, että muutamalla hyvällä tuotteella tämän tukan saa oikeasti hyvään kuntoon. Tutkin "kosmetiikkalaatikkoani" ja löysin sieltä 18 shampoo- ja hoitoainepurkkia, osa samoja, osa erilaisia. Suurin osa mömmöistä oli yhtä tyhjän kanssa. Nyt kaapista löytyy kolmea erilaista shampoota ja hoitoainetta, osa hätävarana, osa käytössä. Ostin elämäni ensimmäisen TIGIn shampoon ja hoitoaineen pitkän tutkinnan ja harkinnan seurauksena, ja olen todella tyytyväinen. Jo ensimmäisellä pesukerralla tämä luonnonkiharainen, kuiva pörröpallo selvittyi ja hiuksista tuli ihanan pehmeä ja sileät.

 

 

 

 

 

Koita sinnitellä - siinä isän lohdutuksen sanat siskon romahduksen hetkellä.

 

Sitäkö tämä elämä todella on? Sekö tämän elämän tarkoitus on? Sitähän tämä nimenomaan on. Sinnittelyä. Yrittämistä. Huomiseen laahustamista raskas taakka selässä. Mutta ei isä sitä tajua. Ei se sitä ymmärrä. Ei se ole edes ottanut yhteyttä, vaikka sisko kertoi minun masennuksesta ja terapiastani. Ei mitään reaktiota.

 

Viimeinen kuukausi on ollut täynnä ahdistusta, ahdistusta ja ahdistusta. Eikä ainoastaan omaa, myös siskon.

Tämä ahdistus on sitä pahemmanlaatuista, sitä epämääräistä ahdistusta. Sille ei ole selvää syytä. Sille ei ole selvää asiaa, josta se johtuisi tai josta se syntyisi.

Ahdistus on välillä niin suurta, etten tiedä kestänkö huomiseen. Puristaa. Tuntuu, että joku liiskaa alleen.

Pelottaa. Huominen. Tuleva viikko. Mikon armeijaan lähtö. Koko elämä.

 

Sitä luulee menneensä kohti parempaa ja sitten sitä taas huomaa, että elämä on sitä samaa paskaa. Sitä sinnittelyä.

 

Milloin tämä muuttuu paremmaksi? Milloin minun on helpompi olla? 

 

Pää on taas täynnä ajatuksia, mutta niitä ei saa purettua ulos. Siellä on liikaa tavaraa, jolle ei ole purku keinoa.  Kun edes itku helpottaisi. Mutta ei se helpota.

Nyt se lukee sitten papereissakin. 

 

Vaikea masennus.

 

Toivottavasti tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Hämmentävä päivä. Hämmentävä käynti lääkärillä.

Sitä elää jossakin omassa pienessä todellisuudessa. Todellisuudessa, jossa masennus- ja paniikkioireet ovat normaaleja. Osa elämää, osa tavallisen, terveen ihmisen arkea.

Sitten tulee lääkäri ja sanoo, että tuo on kaikkea muuta kuin normaalia. Sinä olet kaikkea muuta kuin työkuntoinen.

Kuinka sitä oikeasti oppisi seisahtumaan hetkeksi, tarkastelemaan kuluneita päiviä ja ymmärtämään sen, että minä en ole terve? Minun ei edes tarvitsisi olla, mutta minä vaadin sitä itseltäni.

 

Minä piiskaan itseäni, koska olen huono ihminen. Olen heikko ihminen. Olen epäonnistunut.

 

Kuitenkin kaikki sanovat, että tämä on sallittua. Jo lääkäri sanoi, että voisinko opetella asettamaan itselleni pieniä tavotteita. Tavoitteita, että selviän päivästä kerrallaan. Sopisin ehkä viikon päähän jonkun mielekkään tapahtuman.

Pieniä asioita. Pieniä askelia. Minun ei tarvitse miettiä vielä töihin menoa. Minun ei tarvitse miettiä vielä tulevaisuutta.

Tai pitää minun miettiä tulevaisuutta. Minun täytyy ymmärtää, että kukaan ei osaa ennustaa sitä miten aktiivinen terapia tulee vaikuttamaan minun olooni. Minun psyyke voi romuttua entisestään. Minun henkisen hyvinvointini hoitamisesta tulee minun päivätyöni.

 

Koska minä tiedän, että olen terve? Että elämäni on normaalia? Kun on jo elänyt vuosia erilaisen vaiettujen tunteiden ja oireiden kanssa.

 

Lääkitystä nostettiin. Parin kuukauden päästä kontrolli, jolloin tarkistetaan, että toimiiko suurempi annos vai kokeillaanko eri lääkettä.